perjantai 29. syyskuuta 2017

Tarkastajan kanssa saunassa

Talomme lopputarkastus saatiin tehtyä vasta keväällä 2017. Olisihan sen voinut hoitaa aiemminkin, mutta kävimme vastaavan mestarin kanssa kädenvääntöä kiukaan ympärille tulevasta turvakaiteesta. Vastaava mestari ilmoitti, ettei tarkastusta tehdä ennenkuin kaide on paikoillaan ja minä ilmoitin ettei kaidetta tule. Pattitilanne.


Kuva ennen...
Jomman kumman oli lopulta annettava periksi. Ilmoitimme vastaavalle mestarille, että lopputarkastus voidaan tehdä. Kasasin edellisenä iltana epätoivoisesti kaikenmaailman CE-merkintöjä, tarkastuslomakkeita ja vaikka mitä tilpehööriä vuoden takaa tarkastusta varten. Luulen, että kuuluu asiaan että nämä asiakirjat hoidetaan kuntoon vasta viimeisenä iltana...

Tarkastuspäivänä keitin kahvit kuten kunnon emännän kuuluu. Vastaava mestari ja Herra Rakennustarkastaja (charmantti herrasmies) sekä Herra S varmistivat paperit, lomakkeet ja muut tarvittavat. Itse toimin ehtoisena emäntänä ja yritin pitää porukan kiltisti keittiön puolella. Sitten tuli totuuden hetki, Herra Rakennustarkastaja halusi nähdä saunan (se kun ei ollut vielä muuttotarkastuksessa valmis). Nappasin Rakennustarkastajan mukaani ja jätin suunnitelmallisesti Vastaavan mestarin ja Herra S:n paperisodan ääreen keittiöön.

Herra Rakennustarkastaja ihaili saunaa:

Herra R: "hieno kiuas, lämpeneekö kovasti tuo kiukaan kivinen pinta?"
Rouva E: "kyllähän se lämpeää, eipä siihen kukaan ole viitsinyt varpaitaan kokeilla"
Herra R: "Ja eipä siinä auttaisi vaikka ympärillä olisikin jonkunlainen kaide"
Rouva E: "juu ei auttaisi"

Se siitä, ja eikun kahvin pariin takaisin. Tarkastus meni läpi, ihan niinkuin ajattelinkin.
Kuva jälkeen...
Tarkastuksen jälkeen, ja Herra Rakennustarkastajan poistuttua, Vastaava Mestari ei ollut uskoa korviaan, eikö kiukaan ympärillä ole kaidetta??? Ei ole, ei, ja läpi meni kuin väärä raha. Vastaavalla mestarilla oli selitys valmiina: Jos Rakennustarkastaja lähetetään Rouvan kanssa kahdestaan "tarkastamaan" saunaa, ei ihme että mikä tahansa menee läpi. Olisin toki voinut kommentoida jotain nasevaa Vastaavan Mestarin hyväksymistä asioista ja omasta viehätysvoimastani, mutta otin kommentin hiljaa vastaan, kohteliaisuutena, koska jos naiselliset avuni vaikuttivat niin charmanttiin Herra Tarkastajaan, niin voin todellakin olla ylpeä itsestäni. Luulen tosin, että Tarkastaja vaan sattui olemaan erimieltä Vastaavan mestarin kanssa kaiteen tarpeellisuudesta, mutta eläköön mestari nyt siinä uskossa että naisellisuuteni teki tehtävänsä. Pääasia että tarkastus on tehty ja kaidetta ei ole!

Rouva E, naisellisuuden väärinkäyttäjä


maanantai 25. syyskuuta 2017

Elämää luonnon kanssa

Blogissa olen aikaisemminkin kirjoittanut Metsärinteen kirjavasta eläinkaartista. Oma lukunsa on ikiomat petomaanimme, kolme hurjaa hurttaa, jotka suojelevat meitä lähinnä egoillaan. Huomioita ovat saaneet myös hiiret ja ampiaiset, joiden molempien kanssa käymme aina silloin tällöin pientä reviirisotaa. Oman lukunsa muodostavat erilaiset hämähäkit, jotka kipittelevät tyytyväisen oloisena milloin lattialla, milloin seinällä ja milloin keskellä huonetta riipuen siimoistaan. Elämä Metsärinteellä on opettanut, että hirveä pienempiä eläimiä ei kannata pelätä, eikä oikeastaan sitä suurempiakaan. Pitää vain oppia elämään niiden kanssa.

Kotihämähäkki
Osa eläimistä on päässyt myös sisään
Metsärinteen metsät ovat täynnä toinen toistaan jännittävämpiä eläimiä. Eräänä iltana hirviemo mennä jolkotteli vasansa kanssa ja aina silloin tällöin peura tai pari näyttäytyy metsänreunalla. Parhaita tilanteita on, kun ison ja ylvään eläimen kanssa voi hetken tuijotella toisiaan silmiin, ihan rauhassa, ikäänkuin todeten että me molemmat mahdumme tänne oikein hyvin. Ja sitten kumpikin jatkaa matkaansa. 

Eräänä päivänä näin pellolla juoksevan ketun. Ketut sinäänsä eivät ole ainutlaatuisia, mutta tämä yksilö oli iso, tuuhea häntäinen ja selvästi oman arvonsa tunteva. Toisena päivänä samainen kettu (hännästä päätellen) juoksi suoraan autoni eteen, osoittaen, että kyseessä on hänen tiensä, ja auton on syytä pysähtyä. Ja pysähtyihän se. Osoitin kunnioitukseni pienellä nyökkäyksellä, mutta luulen, ettei oman arvonsa tunteva kettu voisi vähempää olla kiinnostunut rahvaan eleestä. 

Ketun ruokaa, jäniksiä, pupuja, rusakkoja, mitä näitä nyt on, kirmailee siellä täällä lähes päivittäin. Välillä ne hyppivät tietentahtoen tiellä, ikäänkuin itsemurha tarkoituksessa, toisinaan taas luikkivat karkuun samantien kun ilmaantuvat näköetäisyydelle. Istuipa kerran yksi pupu keskellä tietä. Siinä sitten tuijotin minä auton ratin takaa ja tiellä istuva pupu toisiaan tovin miettien, että kukahan tässä tekee ensimmäisen liikkeen. Pupu teki ja jatkoi elämäänsä. 

Linnut ovat ihan oma luokkansa. Joutsen pariskunta pellolla pakottaa pysähtymään ja ihailemaan noita ylväitä lintuja. Samoin kurjet ja muut isot linnut. Lintutietouteni on huonompi kuin keskiverto vastasyntyneen, joten suurin osa linnuista jää tunnistamatta. Eräs lintu on kuitenkin saanut huomioini. Se liitelee peltojen päällä, leikkien tuulella. Se saattaa viettää pitkiä aikoja räpyttelemättä ja kaartelee isoja loivia kaarteita pitkin taivasta. Välillä sillä on siippa mukana ja kesän loppupuolella luulen nähneeni pariskunnan seurassa myös kolmannen linnun. Googlen ja muutaman lintutuntevan ystäväni avulla olen määritellyt nuo linnut joko hiiri- tai kanahaukoiksi. Voin toki olla vääräässä ja kyseessä voi olla myös korppikotka. Yhtäkaikki, mahtavia ovat! Yksi upeimmista ilmiöistä on myös lintujen muutto ja paluummuutto. Valtavat aurat ja mahtavat kaakatukset houkuttelevat itsekin lähtemään reissuun. Ymmärrän hyvin Nils Holgerssonia. 

Yksi hauskimmista eläintapahtumista tapahtui kesällä. Makoilin sohvalla katsellen toisella silmällä jotain kauniita ja rohkeita ja toisella silmällä ihanaa kesämaisemaa, kun isojen ikkunoiden takana näkyi pieni eläin. Se seisoi takajaloillaan ja tuki itseään isoja ikkunoita vasten, kurkkien tontun lailla näkyykö sisällä ketään. Eläin näytti pieneltä oravalta, mutta ei kuitenkaan ihan siltä. Ensimmäinen luonnehdintani oli että kyseessä on hännätön orava. Voitte kuvitella Herra S:n ilmeen kun aloin huutamaan että ikkunan takana on hännätön orava. Päästyämme terassille pieni eläin hengaili siellä vielä. Se katseli ikkunasta ja päätti sitten häipyä, juoksi ihan Herra S:n edestä ja luikki kotimetsään. Vieläkin pähkäilemme oliko kyseessä lumikon vai kärpän poikanen. Söpö se jokatapauksessa oli ja rohkea.
Meidän ikioma petomaani
Kaikista inhottavimpia eläimiäkin Metsärinteeltä löytyy, nimittäin hirvikärpäsiä. Ne pirulaiset estävät ihanat syksyiset lenkkini, ei auta päähän vedetyt sukkahousut, ei valkeat vaatteet, ei mikään. Olenpa kerran tuolta pitkältä metsästä juossut rintaliiveissä kotiin jotta sain huidottua noita kiusankappaleita pois läheltäni paidallani. En ole keksinyt mitään järkevää syytä, niiden olemassa oloon, enkä kertakaikkiaan suostu elämään niiden kanssa. Siinä menee minun ja luonnon raja! 

Rouva E, eläintarhan asukki

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Paska juttu

Olipa kerran joitakin vuosia sitten,  herra Tontinmyyjä, joka päätti pistää metsänsä lihoiksi. Hän lohkoi metsää pienemmiksi tonteiksi, ja ajatteli rinteessä olevien tonttien menevän kuin kuumille kiville. Nopeuttaakseen kauppoja, hän järjesti noin kahden kilometrin päässä kulkevaan kunnan viemäriverkostoon oman haaran ja rakensi paineviemärin kunnan viemäristä tonttien rajamaille. Siitä saisi tontinostajat liittyä kunnan viemäriverkostoon, eikä erillisiä kaivoja tarvittaisi. Tontinmyyjä oli ehkä hieman optimistinen keskellä metsää sijaitsevien rinnetonttien suhteen, ja suunnitteli myyvänsä vähintään muutaman tontin, joten paineviemärikin suunniteltiin ja rakennettiin palvelemaan ainakin neljää taloutta. Sattuipa eräänä päivänä eräs pariskunta näkemään tontin myynti-ilmoitukset, menivät katsomaan yhtä tonteista, rakastuivat, tekivät kaupat ja rakensivat talon. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka. 

HAH, eipäs hätäillä... Selvitetään näin aluksi monimutkainen viemäriverkosto. Kun meillä käydään paskalla, paska siirtyy seuraavaksi putkea pitkin pihalla olevaan jätevesipumppaamoon. Sieltä pumppu pumppaa paskan 20 metriä alempana sijaitsevaan liittymään, jossa Metsärinteen putket yhtyvät Tontinmyyjän rakentamaan paineviemäriin. Siitä paska jatkaa matkaansa n kahden kilometrin verran peltojen alla ja yhtyy lopulta kunnan viemäriverkostoon. Yksinkertaista, ainakin siihen asti kun paska oikeasti liikkuu eteenpäin. Kerrottakoon myös, että niistä tonteista on myyty tasan yksi, Metsärinne, eli meillä on yksin koko parin kilsan viemäri käytössämme.

Eräänä päivänä huomasimme jätevesipumppaamomme pitävän erikoista ääntä. Kävi ilmi, että pumppuu kyllä yrittää pumpata, mutta paska ei liiku pumpusta eteenpäin. Tiedättekö, ihan kuin yrittäisitte puhaltaa pilliin, johon on tungettu herne. Putkimiehemme osasi ilmoittaa että jossain on tukos tai pumppu rikki. No ei ollut pumppu rikki. Kunnanviemärimiehet osasivat kertoa että tukos ei ole heidän osuudessaan, eli että tukos on jossain pumppaamon ja kahden kilometrin päässä sijaitsevan kunnanviemärin välissä. Järki osasi kertoa, että se tuskin on pumppaamon ja ensimmäisen (Tontinmyyjän tekemän) liitymän välissä, jonka korkeusero on 20 metriä. Eli tuke on jossain 2 km:n matkalla. Joku osasi kertoa, että koko kahden kilometrin viemärin pätkässä ei ole yhtä ainutta tarkistusluukkua, josta voisi tarkistaa ja selvittää tukkeen tarkemman sijainnin. Pohdimme vaihtoehtoja: 1. Vuokrataan kaivinkone, ja rukoillaan naapuria antamaan meidän kaivaa peltonsa auki muutaman kymmenen metrin välein. 2. Tilataan viemärin kuvaus 3. Rakennetaan oma likakaivo ja unohdetaan koko kahden kilometrin pätkä 4. Ostetaan monta monta litraa kodin putkimiestä ja toivotaan että tuke aukeaa. Tilannetta ei auttanut se, että pumppaamo täyttyi ja täyttyi. Mielessäni kummitteli jo aamupissa abc:llä ja ulkohuussi....

K-raudan asiantuntijaraati (pari myyjää ja muutama asiantunteva asiakas, jotka osuivat paikalle) oli sitä mieltä, ettei kodin putkimies taida nyt auttaa. Ja ne sellaiset vaahdot tekevät kuulemma enemmän hallaa kuin hyvää. Viemärin kuvaajat kertoivat, ettei kenelläkään ole laitteita kuvata yhtämittaisesti parin kilometrin matkaa. Oman kaivon rakentaminen olisi ehkä ollut hätävarjelun liioittelua. Summa summarun (koska koko tarinaa ei jaksaisi edes Erkki lukea), rakensimme meidän ja Tontinmyyjän liittymäkohtaan huuhtelu yhteyden, jonka kautta koko kahden kilometrin pätkä saatiin huudeltua huuhtelu-auton toimesta. Käytännössä siis paikalle tuli iso vesisäililö-auto, joka syöksi kovalla paineella vettä viemäriin 300€/laaki + matkat + perusmaksu + alv + pyhälisä (tapahtuuko tällaista muka joskus arkisin?) + mitä näitä kuluja nyt sitten on.  

Ja eikun rauhassa paskomaan. Kunnes muutaman kuukauden kuluttua, jouluaattona, kun makoilimme mahojemme vieressä tyytyväisinä, viemäri tukkeutui jälleen. Eikä siinä vielä kaikki, tällä kertaa pumppaamo oli jo lähes täysi. En mene nyt yksityiskohtiin, miten pumppamo saatiin tyhjennettyä tuona jouluyönä mutta voin sanoa että koskaan ei sanonta "haista paska" ole ollut konkreettisempi. Silmissä vilisi dollarin kuvat kun pohdimme tilaammeko huuhtelun näin jouluyönä vai odotammeko paskoinemme ensimmäistä arkea. Puhumattakaan siitä, että tämä sama näytti toistuvan aina muutaman kuukauden välein. Ja niinhän se toistui. Syynä oli Tontinmyyjän rakentama ylisuuri viemäri, joka on mitoitettu neljälle taloudelle Kahden ihmisen vedenkäyttö ei kertakaikkiaan riitä kattamaan neljän huushollin vedenkäyttöä, joka olisi optimi pitämään viemärin auki. Havannoillistetaan asiaa: Ota pilli (ja ota sieltä herne pois, jos testasit edellistä pilliesimerkkiä), täytä suusi vedellä ja pähkinän muruilla. Sylje pilliin kaikki vesi muruineen nopeasti. Toimii aika hyvin. No, toista koe, mutta sylje pilliin vain muutama pisara muruineen kerrallaan. Virtaus on hitaampaa, eikö vaan? Jätä vielä muruset kuivumaan pillin reunoille ja toista koe silloin tällöin. Jokainen hoitoalalla työskentelevä tietää, että jos verisuonen seinämään tarttuu jokin korresterooli-kökkö, niin siihenhän sitten tarttuu kaikki mahdolliset kököt ja lopulta se umpeutuu, paitsi jos on korkea verenpaine ja kökkö lähtee liikkeelle. Ja kumpikaan näistä kökkö asioista ei ole hyvä juttu terveydelle! No, sama asia viemärin kanssa, mitä vähemmän vettä, sitä heikompi virtaus, eikä virtaus riitä huuhtelemaan kiinni jääneitä kökköjä ja niihin sitten tarttuu uusia kökköjä jne. 

Miten tästä sitten selvittiin? Kun tajusimme ongelman syyn, ja faktan ettei taloutemme kestä useamman sadan euron turhaa laskua muutaman kuukauden välein, ryhdyimme vastaiskuun: Ensinnäkin Metsärinteellä ei pihistellä veden kanssa. Suihkussa lotrataan niin paljon kun sielu sietää ja vähän enemmänkin. Välillä juoksutamme vettä ihan huviksemme: kaikki hanat täpölle puoleksi tunniksi. Vessanpöntön pikkuhuuhtelu on kielletty. Mottomme on:"mitä enemmän vettä, sitä parempi". Emme kuitenkaan lotraamallakaan pääse neljän keskiverto kotitalouden vesimäärään, joten huuhteluauto käy säännöllisin väliajoin huuhtelemassa viemärit ihan varmuuden vuoksi, ennaltaehkäisevästi. Ennaltaehkäisevä huuhtelu kun on puolet halvempaa kuin tukkeen avaus huuhtelu (juu, älkää kysykö miksi!). Pumppaamo on alituiseen tarkkailun alla, sen syttynyt punainen lamppu viimeistään kertoo, että kohta se on taas täynnä paskavettä ja on aika soittaa huuhteluauto paikalle, koska silloin on kyseessä paskempi juttu.

Rouva  E

ps. Ja jos joku nyt muistelee että jokunen päivä meidän jouluisen paska-episodin jälkeen koko kaupungin vettä piti keittää parin viikon ajan, niin kerrotaankoon, että näillä kahdella satunnaisella tapahtumalla ei (pitäisi) ole mitään tekemistä toistensa kanssa!

lauantai 23. syyskuuta 2017

Paluumuutto blogiin

Miten yli vuoden blogihiljaisuus katkaistaan? Hyppäämällä esiriipun takaa kädet leväällään ja huutamalla "tadaa!"? Olemalla ihan kuin ei koskaan olisikaan ollut poissa? Selittelemällä elämän kiireillä ja kaikenmaailman muilla tekosyillä? Rouva E is back, ei selittele, ei huutele eikä ihmettele asiaa sen enempää. Nyt vaan tuli fiilis kirjoittaa. Kiitos myös muutamalle vihjailevalle ystävälle ;)

Yksi syistä palata blogin pariin on ikävä. Ikävöin raksa-aikaa, ikävöin sitä ensimmäistä kaivuria, joka hyytyi tienteossa ensimmäisenä päivänä, ikävöin niitä pirun virolaisia työmiehiä, jotka tekivät eristepakkauksista telineet, ikävöin hirsikuljetusta ja ikävöin sitä että sain istua rekan kyydissä. Ikävöin niitä miljoonia tunteita, joita rakentamiseen liittyi, iloja ja suruja. Ikävöin blogia, ikävöin tunteiden tilittämistä, itselle tärkeiden asioiden jakamista. Ikävöin sitä kaikkea. Tai no en ihan kaikkea. En ikävöi mökillä asumista talvella, en ikävöi jäätynyttä huusia enkä aamu- ja iltapissoja abc:llä, en ikävöi jäätynyttä vesiputkea enkä saunan lämmittämistä 30 asteen pakkasessa puolilta öin tietäen että seuraavana aamuna pitää olla raksalla klo 7. Aika kultaa muistot, ja ehkä joskus vielä ikävöin niitäkin, ehkä, joskus sadan vuoden kuluttua.

Metsärinteellä asumista on nyt takana n puolitoista vuotta. On koettu ensimmäinen joulu, uusi vuosi, pari pääsiäistä, kesää, ja yksi julmettu talvi. Talo on kestänyt tuulet ja tuiverrukset, samoin sen asukkaat. Herra S, minä ja talo olemme tutustuneet toisiimme. Luulen, että meistä jokainen on näyttänyt parhaat ja heikot puolensa. Olemme tulleet sinuiksi, kaikki kolme. Mistä sitten jatkan blogissa? Lataanko kuvia "tällainen tästä nyt sitten tuli"? En. Kahdesta syystä: ensimmäiseksi en halua jakaa kotiani kaikille. Ne jotka haluavat kotini nähdä, ovat sydämellisesti tervetulleita. Myös vieraat. Lupaan keittää kahvit. Toinen syy on, etten jaksa pöyhiä sohvatyynyjä kuvaa varten, odottaa täydellistä valaistusta iltapäivällä, heittää puolihuolimattomasti torkkupeiton tuolille ja asetella ne kauneimmat kupit pöydälle vain kirjoittaakseni "arkiaskareita kotona". Jos tai kun lisään kuvia kodistani, niissä saavat näkyä pölyt ja sotkut, jos jotakuta häiritsee, tervetuloa siivoamaan. Lupaan keittää kahvit.

Miten tästä sitten jatketaan? En tiedä, ehkä kirjoitan niistä pienistä asioista, jotka onnistuivat ja niistä jotka olisin tehnyt toisin, ehkä sellaisista asioista, joista jokaisen rakentajan olisi hyvä tietää. Jokatapauksessa, nyt blogihiljaisuus on katkaistu, jatkoa on luvassa, vaikein on ylitetty. Tervetuloa takaisin!

Rouva E, blogin paluumuuttaja