maanantai 25. syyskuuta 2017

Elämää luonnon kanssa

Blogissa olen aikaisemminkin kirjoittanut Metsärinteen kirjavasta eläinkaartista. Oma lukunsa on ikiomat petomaanimme, kolme hurjaa hurttaa, jotka suojelevat meitä lähinnä egoillaan. Huomioita ovat saaneet myös hiiret ja ampiaiset, joiden molempien kanssa käymme aina silloin tällöin pientä reviirisotaa. Oman lukunsa muodostavat erilaiset hämähäkit, jotka kipittelevät tyytyväisen oloisena milloin lattialla, milloin seinällä ja milloin keskellä huonetta riipuen siimoistaan. Elämä Metsärinteellä on opettanut, että hirveä pienempiä eläimiä ei kannata pelätä, eikä oikeastaan sitä suurempiakaan. Pitää vain oppia elämään niiden kanssa.

Kotihämähäkki
Osa eläimistä on päässyt myös sisään
Metsärinteen metsät ovat täynnä toinen toistaan jännittävämpiä eläimiä. Eräänä iltana hirviemo mennä jolkotteli vasansa kanssa ja aina silloin tällöin peura tai pari näyttäytyy metsänreunalla. Parhaita tilanteita on, kun ison ja ylvään eläimen kanssa voi hetken tuijotella toisiaan silmiin, ihan rauhassa, ikäänkuin todeten että me molemmat mahdumme tänne oikein hyvin. Ja sitten kumpikin jatkaa matkaansa. 

Eräänä päivänä näin pellolla juoksevan ketun. Ketut sinäänsä eivät ole ainutlaatuisia, mutta tämä yksilö oli iso, tuuhea häntäinen ja selvästi oman arvonsa tunteva. Toisena päivänä samainen kettu (hännästä päätellen) juoksi suoraan autoni eteen, osoittaen, että kyseessä on hänen tiensä, ja auton on syytä pysähtyä. Ja pysähtyihän se. Osoitin kunnioitukseni pienellä nyökkäyksellä, mutta luulen, ettei oman arvonsa tunteva kettu voisi vähempää olla kiinnostunut rahvaan eleestä. 

Ketun ruokaa, jäniksiä, pupuja, rusakkoja, mitä näitä nyt on, kirmailee siellä täällä lähes päivittäin. Välillä ne hyppivät tietentahtoen tiellä, ikäänkuin itsemurha tarkoituksessa, toisinaan taas luikkivat karkuun samantien kun ilmaantuvat näköetäisyydelle. Istuipa kerran yksi pupu keskellä tietä. Siinä sitten tuijotin minä auton ratin takaa ja tiellä istuva pupu toisiaan tovin miettien, että kukahan tässä tekee ensimmäisen liikkeen. Pupu teki ja jatkoi elämäänsä. 

Linnut ovat ihan oma luokkansa. Joutsen pariskunta pellolla pakottaa pysähtymään ja ihailemaan noita ylväitä lintuja. Samoin kurjet ja muut isot linnut. Lintutietouteni on huonompi kuin keskiverto vastasyntyneen, joten suurin osa linnuista jää tunnistamatta. Eräs lintu on kuitenkin saanut huomioini. Se liitelee peltojen päällä, leikkien tuulella. Se saattaa viettää pitkiä aikoja räpyttelemättä ja kaartelee isoja loivia kaarteita pitkin taivasta. Välillä sillä on siippa mukana ja kesän loppupuolella luulen nähneeni pariskunnan seurassa myös kolmannen linnun. Googlen ja muutaman lintutuntevan ystäväni avulla olen määritellyt nuo linnut joko hiiri- tai kanahaukoiksi. Voin toki olla vääräässä ja kyseessä voi olla myös korppikotka. Yhtäkaikki, mahtavia ovat! Yksi upeimmista ilmiöistä on myös lintujen muutto ja paluummuutto. Valtavat aurat ja mahtavat kaakatukset houkuttelevat itsekin lähtemään reissuun. Ymmärrän hyvin Nils Holgerssonia. 

Yksi hauskimmista eläintapahtumista tapahtui kesällä. Makoilin sohvalla katsellen toisella silmällä jotain kauniita ja rohkeita ja toisella silmällä ihanaa kesämaisemaa, kun isojen ikkunoiden takana näkyi pieni eläin. Se seisoi takajaloillaan ja tuki itseään isoja ikkunoita vasten, kurkkien tontun lailla näkyykö sisällä ketään. Eläin näytti pieneltä oravalta, mutta ei kuitenkaan ihan siltä. Ensimmäinen luonnehdintani oli että kyseessä on hännätön orava. Voitte kuvitella Herra S:n ilmeen kun aloin huutamaan että ikkunan takana on hännätön orava. Päästyämme terassille pieni eläin hengaili siellä vielä. Se katseli ikkunasta ja päätti sitten häipyä, juoksi ihan Herra S:n edestä ja luikki kotimetsään. Vieläkin pähkäilemme oliko kyseessä lumikon vai kärpän poikanen. Söpö se jokatapauksessa oli ja rohkea.
Meidän ikioma petomaani
Kaikista inhottavimpia eläimiäkin Metsärinteeltä löytyy, nimittäin hirvikärpäsiä. Ne pirulaiset estävät ihanat syksyiset lenkkini, ei auta päähän vedetyt sukkahousut, ei valkeat vaatteet, ei mikään. Olenpa kerran tuolta pitkältä metsästä juossut rintaliiveissä kotiin jotta sain huidottua noita kiusankappaleita pois läheltäni paidallani. En ole keksinyt mitään järkevää syytä, niiden olemassa oloon, enkä kertakaikkiaan suostu elämään niiden kanssa. Siinä menee minun ja luonnon raja! 

Rouva E, eläintarhan asukki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti